Onhan kyky nauraa itselleen tottakai mahtava juttu...silloin kun se kumpuaa lempeydestä ja myötätunnosta käsin. Todellisesta itsen hyväksymisestä ja rakastamisesta käsin.

Puolustusmekanismina käytettynä se on kuitenkin satuttavaa.

Ja omaan ääneen liittyvässä vitsailussa on valitettavasti yleensä kyse jälkimmäisestä. Naurun verhoamasta panssarista, joka piilottaa alleen kipeän totuuden: häpeän omasta äänestä. Syvän uskomuksen siitä, ettei ole riittävän hyvä...ettei oma ääni kelpaa. Näennäinen keveys on siis vain keino uskotella itselleen ja muille, ettei sisäistä kipua asiaan liittyen ole olemassakaan. Ettei koko asialla ole oikeastaan edes väliä: “Kysehän on vain äänestä…”

Mutta emme me itseämme (tai muitakaan) lopulta onnistu huijaamaan. Tiedämme sisimmässämme vallan mainiosti, että asialla on mitä suurimmassa määrin väliä. Sillä ei kyse ole vain kehollisesta, korviin kuuluvasta äänestämme; "kauniista lauluäänestä" tai "vakuuttavasta puheäänestä". Ehei...kyse on paljon syvemmästä asiasta.

Oma äänemme värähtelee syvintä olemustamme, kaikkea sitä mitä todella olemme. Se on sielumme kieli, joka kertoo meistä todennäköisesti enemmän kuin mikään muu.

Ja intuitiivisesti tunnistamme tämän kyllä. Siksi omaan ääneen liittyvä häpeä ulottuu hurjan syvälle ja saattaa tuntua erityisen kipeältä. Se on häpeää siitä kuka todella on.

Onko siis ihme, että oman äänen käyttäminen tuntuu joskus niin mahdottoman vaikealta? Onko ihme, että oman äänen kuulumista voi haluta välttää kaikin keinoin?

Häpeän värittämä uskomushan on, että oman äänen kautta paljastuu se, miten perustavanlaatuisesti viallinen onkaan. Huonompi kuin muut. Eikä siis aivan rakkauden arvoinen.

Siksi sitä niin helposti haluaa piilottaa oman äänensä. Muokata sitä toisenlaiseksi, kaunistella, pienentää, hiljentää, jopa vaientaa. Tukkia jollain tavoin sen luonnollisen virran ja ilmenemistavan. Ja näin äänemme onkin sitten jumissa, niin kehon kuin mielen tasoilla…sielusta puhumattakaan. Yhteys aitoon itseemme on tukossa eikä elämän energia pääse virtaamaan.

Mikä pahinta, me itse ylläpidämme kaikkea tätä! Tiedostamattamme me ruokimme häpeää itsessämme asettumalla itse häpäisijän rooliin: arvostelemme ja väheksymme omaa ääntämme, jopa naureskelemme sille. Torjumme ja sivuutamme tämän kipeän, lempeyttä kaipaavan kohdan itsessämme yhä uudelleen ja uudelleen. Toki kuvitellen näin suojelevamme itseämme, mutta todellisuudessa tehden häpeän haavasta entistä syvemmän.

Sillä näin kerta toisensa jälkeen hylkäämme itse itsemme. Ja siten toteutamme itse pahinta pelkoamme; sitä että jäämme yksin, vaille yhteyttä ja rakkautta.

Auts.

Holistisessa äänenkäytössä on kyseessä hyvin kehollinen sanattoman ilmaisun työkalu, joka kuljettaa luontevasti rationaalisen mielen tuolle puolen, avaten ja harmonisoiden koko olemustasi. Äänenkäytön avulla hermosto tasapainottuu, energia lähtee liikkumaan ja vaiennettu nousee esiin hyvin automaattisesti, jolloin tulet syvällä tavalla kuulluksi itsellesi. Ja kun syvästi kuunnellen ilmaiset äänelläsi omaa sisäistä maailmaasi, annat itsellesi myös konkreettisen kokemuksen siitä miten äänelläsi on merkitystä. Miten oma äänesi on tärkeä ja kuulumisen arvoinen, täynnä kauneutta ja viisautta...ja miten se voi lempeästi olemustasi hoitaen ja harmonisoiden palauttaa luonnollisen yhteyden sinussa olevaan elämän energiaan, todelliseen voimaasi.